Kirjoittamisongelmiin erikoistunut psykologi Robert Boice kertoo teoksessaan Professors as Writers, että hänen vastaanotolleen tulevat akateemiset tutkijat luulevat usein olevansa ainoita, joille kirjoittaminen tuottaa vaikeuksia.
Yliopistotutkijat puhuvat Boicen mukaan mieluummin lähes mistä tahansa henkilökohtaisista ongelmistaan kuin kirjoittamisesta, jopa seksivaikeuksistaan. Kirjoittamisesta – tai kirjoittamattomuudesta – voi heittää väkinäistä vitsiä, mutta aiheen avoin käsittely on lähes mahdotonta.
Akateemisessa ympäristössä työskentelevät ovat siis arkoja jakamaan kirjoittamisongelmiaan. Mistä tämä voisi johtua?
Boice esittää, että asia liittyy kirjoittamisen kouluopetuksen yksipuolisuuteen. Monilla on kokemusta vain täydellisyyttä ja kritiikkiä korostavasta opetuksesta. Lisäksi opetuksessa ei käsitellä kirjoittamiseen liittyviä mahdollisia vaikeuksia. Opetus ei kuitenkaan yksin ole syypää. Boice huomauttaa, että ketään meistä ei pakoteta kirjoittamaan yksin, jättämään aloittamista viime tinkaan tai olemaan kysymättä neuvoa.
Tässä vielä muutama täydentävä ajatus siitä, miksi aihe saattaa olla arka yliopistomaailmassa:
1. Kirjoittaminen nähdään yksinkertaisena asiana. Taustalla on kapea käsitys, jossa kirjoittaminen osana tutkijan työtä on asioiden objektiivista raportointia. Kaikkihan siis osaavat kirjoittaa – jos ei osaa, täytyy olla erityisen kykenemätön.
2. Ongelma liitetään vain itseen eikä ulkopuolelle, esimerkiksi siihen, miten puutteellisesti kirjoittamista ohjataan tai tuetaan yliopistossa.
3. Kirjoittaminen – tai oikeammin julkaiseminen – on keskeinen osa tutkijan työtä ja myös työn arviointia. Ongelmien tällä alueella pelätään rapauttavan uskottavuutta tutkijana ylipäätään.
Mitä ajattelet? Voiko kirjoittamisen vaikeuksista puhua omassa yliopistoyhteisössäsi?
